ELÄMYS VERKOSSA

Reaalimaailman ja virtuaalimaailman rajapintoja?

Tämä tehtävä osoittautui itselleni hyvin haastavaksi. Jo tehtävän asettelu ja siihen vastaaminen sai minut ymmärtämään (tai ainakin vahvasti epäilemään), kuinka vähän olenkaan oma-aloitteisesti tekemisissä tämän tyyppisten elämysten kanssa. Vaikka näiden viikkojen aikana olen pyrkinyt tunnistamaan kysytyn kaltaisia elämyksiä viimeaikaisista kokemuksistani, harrasteista ja matkailuelämyksistä, kovin lähelle en ole päässyt. Minulla ei ole antaa kolmea hyvää ja ainutlaatuista esimerkkiä elämyksistä joissa reaalimaailma ja virtuaalinen maailma yhdistyvät.

Tästä huomiosta kiusaantuneena aloin pohtia, millaisista elämyksistä oma reaalimaailmani oikein koostuukaan. Käyn kohtuullisen säännöllisesti muun muassa teatterissa ja taidenäyttelyissä. Molempiin taidemuotoihin on tällä hetkellä hyvin vankasti juurtunut esimerkiksi videotekniikan hyödyntäminen. Joskin niitä ehkä voisi käyttää myös nykyistä enemmän, rohkeamminkin ja moniulotteisemmin.  

Videoinstallaatioita ja virtuaalikierroksia

Taidenäyttelyissä videoteokset ovat tällä hetkellä jo jonkinasteinen ”must”-juttu. Tosin niissäkin voisi ehkä rikkoa enemmän rajoja usein varsin kertovan tai jopa julistavan esillepanon sijaan. Yksi esimerkki tällaisista teoksista on Eija-Liisa Ahtila teos ”Tutkimus draaman ekologiasta 1” . Teos on nähtävissä Gösta Scherlachiuksen museossa Mäntässä. 

Toinen esimerkki on eteläafrikkalaisen William Kentridgen näyttely taidemuseo Emmassa Espoossa. Näyttely käsittää ”ainoastaan” kaksi teosta. Videoinstallaation: Refusal of time ja animaation Other faces. Videoinstallaation pystystä voi seurata Taidemuseon kotisivulle linkitetystä videosta. Niin Ahtila kuin Kentridgen töissä usean seinän käyttö toimii mielestäni paremmin reaalimaailman ja virtuaalimaailman rajojen hälventämisessä. Ahtialan teoksessa pyrkimyksenä vaikutti juuri olevan asettaa katsoja osaksi maisemaa. Kentridgen teosta en valitettavasti ole kokonaisuudessaan vielä nähnyt. Pitäiskin korjata asia ja käydä arvioimassa millaisen elämyksen teos katsojassa herättää. Onko kyse pikemminkin osallistujasta, kokijasta vai peräti itse tuotetusta elämyksestä? Mikä on subjektin rooli?

Tällä viikolla uutisoitiin Alvar Aalto säätiön ja Google Street View:n yhteistyöstä saattaa Alvar Aallon arkkitehtuurin klassikot ja helmet virtuaalisiksi käyntikohteiksi. Ajatus on mielestäni hyvä ja uskon tämän enemmän edistävän kuin estävän matkailua kohteisiin. Tosin virtuaalinen käynti teknisesti voisi ehkä olla Google Street View:n nykytekniikkaa vieläkin moniulotteisempi ja elävämpi, osallistavampi. Vastaavalainen tapa ennakkokatsella matkailukohteita ja nähtävyyksiä varmaankin yleistyy. Uutisoidun yhteistyön kaltainen kumppanuuksien hakeminen näkyvyyden ja saavutettavuuden lisäämiseksi on mielestäni tärkeämpi viesti kuin virtuaalisuus sinänsä. Googlen kyljessä näkyvyys jo uutisoinnissa on toki varmempaa kuin oman kohdevideon upottaminen nettisivuille.